blank

blank
blankblank

Auranmaan Viikkolehti

12.01.2001

Frederik Hafrén

 

 

 

 

MESTARIN NÄYTTELY

 

 

Toistakymmentä vuotta sitten tutustuin turkulaisessa Brahen galleriassa auralaisen Toivo Anttilan

 

teoksiin.  Hämmästelin niiden korkeaa tasoa.  Hankin kotiini muutamia hänen töitään.

 

 

Vuotta paria myöhemmin oli gallerian pitäjä, taidekauppias Jaakko Huhtanen onnistunut hankkimaan minulle Anttilan nuoruudentyön ”Valimon piha” vuodelta 1942.

 

 

Kuulin Huhtaselta sittemmin Anttilan jo monta vuotta etukäteen varanneen koko gallerian 90-vuotisnäyttelylleen.  Mutta 1990-luvun alun syvä lama selätti valitettavasti jopa sitkeän Brahen gallerian.

 

 

Olinkin siksi todella ilahtunut, kun joulunaluspäivinä Auraan palattuani sain tietää Huhtasen kaikesta huolimatta onnistuneen järjestämään Toivo Anttilan näyttelyn Turkuun ja peräti entiseen lääninhallituksen virastotaloon.  Ikäänkuin ”läänintaiteilijaksi”, näin jälkikäteen. 1970-luvulla kun läänintaitelijalaitos syntyi Anttila- silloin yli 65-vuotiaana- oli viranhaltijaksi jo liian vanha.  Eikä hän koskaan ole ollut itsensä myyntimies, mutta sitäkin syvällisempi taiteilija.  Katselmus oli suppeahko, mutta esillä olivat onneksi Anttilan Topin parhaat työt.

 

 

Vaikka Anttila lieneekin tuttu useimmille auranmaalaisille, saattaisi muutamien hänen keskeisten töittensä esittely olla paikallaan, koska näyttely ajoittui useimpien joulukiireiden alle.  Vaikka Toivo Anttilalla on useita erinomaisia öljymaalauksia, haluaisin kuitenkin katsauksessani keskittyä hänen grafiikkaansa , jossa hän yltää valtakunnalliselle mestaritasolle.

 

 

Pöytyällä 9.12.1910 syntyneen Toivo Anttilan taiteellinen toiminta on jakautunut kolmeen keskenään hyvin erilaiseen jaksoon: Nuoruuden urotyöt 1930 – n. 1950, Miehuuden aika 1950 – n. 1980 ja Mestarin kausi 1980-200?.

 

 

Toivo Anttilan nuoruuden suurin urotyö oli eittämättä taidekouluun hakeutuminen ja hänen sitkeä taistelunsa opiskelunsa rahoittamiseksi Turun piirustuskoulussa 1933-37.  Vastuksensa voittaen hänestä tuli hyvä taiteilija ja tekniikkansa perinpohjin osaava taidegraafikko.

 

 

Valimon piha” vuodelta 1942 on hyvä esimerkki nuoruuden kaudelta. Herkkä, etten sanoisi vieno talvikuva turkulaisen metallivalimon pihalta, jossa ehken itsekin on metallimiesvuosinaan työskennellyt.  Tarkoin valitut ja yllättävän vähälukuiset yksityiskohdat (piipun harukset, talja, tynnyri ja aita) luovat vaikutelman hyvinkin tarkasta kuvasta.

 

 

Kuvan kaksi eri pihapiiriä – valimon vähän tarkempi piha ja aidantakaisen naapurin täysin jäsentämätön – on oivallisesti erotettu toisistaan aidalla.  Tiilimuuri yläosan piikkilankoineen vetää reviirin rajan juuri tähän.

 

 

Miehuutensa vuosina Anttila keskittyi valokuvaukseen, josta tuli peräti ammatti.  Vapaamman taiteellisen ilmaisun kanavaksi valikoitui kaitafilmaus.  Sillä saralla hän oli aktivisti aivan viime vuosiin..

 

 

Olen useista lähteistä kuullut monien hänen ottamiensa valokuvien olevan huippuluokkaa.  Niistä varmaan kannattaisi tehdä tarkempi kartoitus.

 

 

Valokuvaajana ja filmaajana Anttilan myötäsyntyinen  ja taidekoulussa kouliintunut silmä on entisestään harjaantunut näkemään kuvan oleellisen sisällön.  Ja rajaamaan vain oleellisen kuvaan.

 

 

Toivo Anttilan taiteilijaelämän kolmas erä alkaa hänen jäätyä arkityöstään eläkkeelle.  Vihdoinkin oli aikaa taiteen tekemiselle. Tasaisen varmasti hän nousee graafikkona todelliseen mestariluokkaan.  Väitteen todistamiseksi haluaisin ehdottaa muutaman Anttilan myöhäiskauden työn lähempää tarkastelua.

 

 

Talvisota” vuodelta 1980 on monille entuudestaan tuttu: sodan kumina on juuri vaiennut, rintama on notkahtanut, mutta se piti.  Rajan ja rintaman vertauskuva – piikkilanka – ei katkennut.  Yhä se erottaa meidät vihollisesta ja siitä on samalla tullut sodan mitta: kolme lankaa = kolme kuukautta, 105 piikkiä = sodan 105 päivää.  Vedoksen sinisävyt hohkavat talvisodan pakkasia.  Kuvan eräänlainen tyhjyys välittää mielikuvan kovien rauhanehtojen lamaannuksesta.

 

 

Vuoden 1987 ”Lampola” on oiva osoitus Anttilan taidosta jäsentää kuvapinta niin, että hänen viestinsä välittyy katsojalle.  Ikuisella maan kamaralla, karu ja kivinen luonto juuri puhkeaa kesään ja siten takaa elannon yksin jääneelle karitsalle.  Lampolan katedraalimaisen ylvään päädyn pystylaudoitus yrittää toisiinsa tukien pysyä pystyssä, vaikka katto jo näyttää antaneen periksi olemassaolon kiertokululle.  Karitsa, uudestisyntymisen symboli, uuden ajan ja menneen ajan risteyskohdassa on samalla itse risteyskohta.

 

 

Omankuva” vuodelta 1990 on kooltaan aika pieni (12.5 x 12,5 cm), mutta taideteoksena sitäkin suurempi.  Kuvasta sinua katsoo paljolti elämää nähnyt ja oman itsensä kanssa tasapainoon tullut taiteilija.  Ylväästi vaan ei koppavasti, jotenkin vähän Rembrandtin tapaan.  Siinä Anttila ikään kuin vihdoinkin myöntää itselleen olevansa suuri graafikko.  Tätä asemaa hän näyttää vuosikymmenien ajan vierastaneen, koska – oman kertomansa mukaan – ei koko ikäänsä ole ollut kokopäiväinen ammattitaiteilija.

 

 

Rakastavaiset” ja ”Lepohetki” muodostavat mielenkiintoisen kuvaparin, joita vertailemalla voimme yrittää tarkastella taidegraafikko Toivo Anttilan ilmaisuvoimaa ja käden taitoja.  Molemmat vedokset ovat saman kokoiset  ja samalta vuodelta 1991.  Molemmissa on mestarin työn jälki.  Molemmissa on ihmisiä, joita Anttilan töissä esiintyy hyvin harvoin.  Yhteistä ovat myöskin meri, taivas ja horisontti sekä kuvien tiukka henkinen jännite.

 

 

Tarkemmin katsottaessa huomaa kuitenkin pian, että ”Lepohetkessä” meren rantaniityllä ikään kuin lepäilevä valokuvaaja ei rentoudu, vaan hän jännittää.  Ehkä miettii kiivaasti: ”Mitä kuvaisin? Kedon kukkia? Merta vai taivaan pilviä?”.  Kiire painaa päälle: kuvat on otettava pian.  Aurinko kyllä vielä paistaa, mutta uloimpien saarten muodostaman horisontin takaa nouseva uhkaava pilvirintama peittää jo lähes koko taivaan.  Aalloilla auringon kimalluksia vaiko jo vaahtopäitä.  Kuvassa on monia yksityiskohtia, mutta yksikään niistä ei ole mukana turhanpäiten, jokainen kukka ja kimallus ovat tarkoin harkiten paikkaansa kaiverrettu.  Lepäävä valokuvaaja ehkä onkin temppelin harjalla itsensä kanssa taisteleva yksinäinen sielu.

 

 

Rakastavaiset” puolestaan on mestarillisesti äärimmilleen pelkistetty. Taivas on tasaisen harmaa kenttä, ei pilven pilveä.  Meri taas on pelkkä musta pinta, jossa aalloista ei häivääkään. Horisontti on näiden pintojen raja.

 

 

Kuvan jännite onkin taitavasti rakennettu naisen ja miehen välille, silmästä silmään.  Heissä on koko maailmankaikkeuden ydin.  Siksi millään muulla ei enää ole mitään merkitystä.  Vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä. sille käännetään selät.  Sielujen sitoutuminen on totisinta totta.  Tässä ei haihatella, ei tanssahdella saati pussailla ja halailla.  Ei edes lonkeropulloja tarvita.  Istutaan vakaasti, jalat tukevasti laivan kannelle ja rakennetaan yhteistä tulevaisuutta.  Ollaan niin tosissaan.  Laivan reelinki on raja-aitana: tässä ja nyt olemme me, tuolla jossain ulapalla on huominen, mutta huomisesta emme välitä.  Ei tarvitse, koska meillä on toisemme.

 

 

Kuvaan on kelvannut vain oleellisin : kahdeksan laivatuolin jalkaa, neljä jalkaa sukkineen, kaksi kehoa vaatteineen ja yksi sielujen yhteys.  Täydellinen mestariteos.

 

 

Toivon todella, että parhaat työt löytäisivät oikeutetun paikkansa Turun taidemuseossa ja Helsingin Ateneumissa.  Kaikkein eniten tietysti toivon Anttilan itsensä parantuvan ja voimistuvan vielä uusien mestaritöiden tekoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

blankblank

   

© 2006 Auran Virtuaalimuseo - Sivuston toteutus Trival Oy

blank